Koronapandemia on monimutkainen ongelma, mikä tekee keskustelun suojaustoimista haastavaksi. On huomioitava paitsi toimien tehokkuus, myös hyväksyttävyys kansalaisten keskuudessa, taloudelliset ja muut seuraukset yhteiskunnassa.
Lisäksi keskustelua vaikeuttavat virhekäsitykset ja yksinkertaistukset, jotka vievät puheen torjuntatoimista väärille raiteille. Käyttäytymistieteellisessä tutkimuksessa on tutkittu erilaisia ajatusvirheitä pitkään. Esittelemme tässä blogikirjoitusten sarjassa käsitteitä, jotka voivat valottaa keskustelun ongelmakohtia.
Me kirjoittajat itsekin teemme näitä ajatusvirheitä – ne ovat varsin tavallisia! Tietoisuus niistä voi edesauttaa rakentavaa toimintaa, keskustelua ja järkevää päätöksentekoa.
1. Yksilökeskeinen harha: Yksilö on keskiössä, vaikka tartuntatauti on koko yhteisön ongelma
Kun julkisessa keskustelussa puhutaan koronaan liittyvistä torjuntatoimista, sekoitetaan usein virheellisesti yksilötason ja ryhmätason prosessit. Esimerkiksi maskin käyttämisestä puhuttaessa sitä on verrattu ensisijaisesti yksilöä itseään suojaaviin toimiin, kuten turvavyön tai pyöräilykypärän käyttöön. Tartuntataudeissa vertauskuvan pitäisi kuitenkin olla jokin muu: tartunnan seuraukset eivät jää yksilön tasolle, sillä sairastunut voi levittää koronaa tietämättään. Yhdestä tartunnasta seuraa nopeasti satoja uusia. Lisäksi esimerkiksi sairaalahoidon kuormitus, siitä koituvat kustannukset ja sairaslomat tekevät yksilöiden sairaudesta yhteiskunnallisen ongelman.
Maskinkäytön hyötyä arvioitaessa on julkisessa keskustelussa ja näytön arvioinnissa keskitytty siihen, suojaako maski käyttäjää. Tätä olennaisempaa kuitenkin on maskinkäytön vaikutus viruksen leviämiseen. Esimerkiksi kirurgiset maskit suojaavat erityisesti muita, ja vähemmän käyttäjäänsä. Kuka tahansa meistä voi olla oireeton kantaja ja levittää koronaa eteenpäin. Saadut tai vältetyt tartunnat eivät jää yhteen: yksi tartunta voi käynnistää kymmenien, satojen tai tuhansien ihmisten tartuntaketjun – ja kääntäen yhden tartunnan ehkäisy voi ehkäistä ketjun syntymisen. Suomessakin muutamat tartunnat ovat useita kertoja kasvaneet tuhansiin. Selvinpäin ajamista ja liikennesääntöjen noudattamista ei ajatella vain yksilön omana asiana, koska kyse ei ole vain omasta terveydestä – samoin oireeton koronatartunta vaikuttaa lähinnä muihin. Yksilön harkinnan varaan on enemmän perusteltua jättää ravitsemussuositusten noudattaminen, muttei rattijuoppoutta tai maskinkäyttöä pandemia-aikana.
Haastattelututkimuksessamme ja kyselytutkimuksessa suomalaiset käsittivät maskin käyttämisen ensisijaisesti tavaksi suojata muita. Vastausten perusteella suojaustoimia noudatettiin siksi, että ne koettiin merkityksellisiksi ja omien arvojen mukaisiksi. Haastatellut nuoret pohtivat, että maskien hyöty virustartuntojen leviämisen estämisessä olisi suurempi, jos vahvistettaisiin Aasiassakin voimassa olevaa kohteliaisuuskulttuuria, jossa maskin käyttö on huomaavainen ele muiden huomioimiseksi – ei yksilöllistä itsesuojelua. Nämä tulokset eivät ole yllättäviä, sillä käyttäytymistieteellisen tutkimuksen perusteella tiedetään, että kriiseissä ihmiset tyypillisesti pyrkivät auttamaan toisiaan ja tekemään yhteistyötä.
Sosiaalisella paineella on merkitystä kasvomaskien käytössä – molempiin suuntiin. Kasvomaskin käyttäminen on ulospäin näkyvää toimintaa ja siten sosiaalisesti merkityksellinen käyttäytyminen. Tämän vuoksi olisi oleellista pyrkiä luomaan maskin käyttöä suosiva sosiaalinen normi, jolloin yksilöllä on edellytykset kokea, että muiden silmissä maski on OK. Tämä ei ole yksilöstä ja yksilön harkinnasta kiinni.
Yksilökeskeisyyden harhaa näkyy myös rokotekeskustelussa: kun rajoituksia purettiin, perusteluksi esitettiin, että kaikki halukkaat yli 16-vuotiaat ovat saaneet rokotuksen – ikään kuin rokotukset yksilöllisinä tekoina riittäisivät. Moni parikymppinen saattaakin arvioida omat vakavat riskit mataliksi ja jättää rokotuksen ottamatta. Rokotuskattavuuden noston kannalta parempi olisikin auttaa ihmisiä ymmärtämään, että rokotteen ottamalla ei suojele pelkästään itseään vaan hauraita läheisiään ja yhteiskunnan toimintakykyä. Tartuntoja vähentämällä mahdollisimman monen rokottautuminen suojaa myös niitä ihmisiä, joille rokotteista ei ole muodostunut riittävää suojaa tai jotka eivät ole voineet ottaa rokotetta. Esimerkiksi bussimatkan vieruskaverilla, omilla vanhemmilla ja isovanhemmilla voi rokotteista huolimatta olla iän tuomaa riskiä, jota voi hallita vähentämällä tartuntatilannetta yhteiskunnassa.
Yksilökeskeisen harha suojautumisessa kiteytyy ajatukseen: “Koska riskiryhmäläisillä on rokotukset, he ovat suojassa, eikä minun tarvitse rokottautua, koska itse en pelkää koronaa.“ Sen takia on tärkeää viestiä rokotuksista yhteisöllisenä, keskinäisriippuvaisena – ei yksilöllisenä – suojakeinona: Pelkkä oman itsensä suojauksen motiivi ei nyt riitä rokotekattavuuden nostamiseksi. Sarjan osassa 2 käsittelemme sitä, miten mustavalkoinen käsitys rokotteiden tehosta pahentaa tätä harhaa.
Edellä kuvattuja virhekäsityksiä yhdistää uskomus siitä, että yksilötason ja ryhmätason ilmiöt toimivat samalla tavalla. Tälle lähisukua ovat esimerkiksi ekologisen ja individualistisen virhepäätelmän käsitteet, jotka kuvaavat väärinkäsitystä siitä, että ryhmätason ja yksilötason korrelaatiot ovat yhteneviä. Kuvattujen virhepäätelmien ytimessä kuitenkin ovat riskin kohteen väärinarviointi ja riskin moninkertaistumisen huomiotta jättäminen. Individualistisissa länsimaisissa kulttuureissa ihmiset ovat taipuvaisia havainnoimaan itsensä ja muut erillisenä toisistaan, kun taas kollektivistisissa kulttuureissa kiinnitetään herkemmin huomiota ihmisten keskinäisriippuvuuteen. Nämä kulttuuriset havainnoimisen tavat todennäköisesti saavat meidät suomalaiset helpommin näkemään suojaustoimet yksilökeskeisesti toimista keskusteltaessa.
2. Itsensä estävä ennuste: “Mitään pahaa ei tapahtunut, eli suojautuminen oli turhaa”
Tämä harha toistuu sekä kansalaisten omassa järkeilyssä että päätöksentekijöiden puheiden tasolla. Jos suojaustoimien vuoksi tartunnat ovat pysyneet alhaalla eikä mitään pahaa ole tapahtunut, suojaustoimien todetaan olleen turhia. Vertaus pitäisi kuitenkin tehdä siihen, mitä olisi tapahtunut jos mitään ei olisi tehty.
Jos olemme eläneet tavallista elämää suojautumatta – esimerkiksi käyttämättä maskia -– saatamme kuvitella, että koska mitään pahaa ei ole tähän mennessä tapahtunut, ei niin tule käymään jatkossakaan. Näin voisi kuitenkin kuvitella myös viisi kuudesta venäläistä rulettia pelanneesta ja harva silti suostuisi pelaamaan edes kerran.
Lisäksi osa sairastaa koronan täysin oireettomana ja on tästä syystä saattanut tietämättään olla aiheuttamassa joukon jatkotartuntoja, jotka ovat voineet johtaa vakaviin sairastumisiin, teho-osastojaksoihin tai jopa kuolemiin.
Ennaltaehkäisyn hyödyt voi todeta maita vertailemalla. Niissä maissa, joissa on tehty toimia vähemmän, on enemmän koronaviruksen aiheuttamia kuolemia ja muita virukseen liittyviä haittoja kuten talouden taantumista, kuin niissä maissa, joissa toimiin ryhdyttiin ajoissan. (Tämä liittyy myös seuraavassa blogissa käsiteltävään virheelliseen dikotomiaan: terveyden ja talouden vastakkaisiksi vaihtoehdoiksi asettamiseen.)
Poliitikkojen saattaa olla vaikea perustella ja oikeuttaa äänestäjille ennaltaehkäiseviä toimia, sillä kaikki näyttää vielä olevan hyvin. Ajoissa reagoimalla saadaan lähes aina parempia tuloksia, kuin toimimalla vasta vahingon tapahduttua. On kuitenkin vaikea osoittaa ongelmia, jotka eivät ole vielä tapahtuneet. Ennaltaehkäisytoimien kustannusvaikuttavuudesta vakuuttaminen on ollut vaikeaa jo ennen koronapandemiaa. Esimerkiksi tyypin 2 diabeteksen ja sen liitännäissairauksien hoito tulee huomattavasti kalliimmaksi kuin tuen tarjoaminen hyvissä ajoin taudin puhkeamista torjuviin elintapamuutoksiin, mutta silti monet sairaanhoitopiirit epäröivät tällaisiin palveluihin satsaamista. Samoin koronapandemiassa on ongelma, jos ensin odotetaan terveydenhuollon kuormittumista ja otetaan vasta sitten käyttöön lisää suojaustoimia. Leviämisen aiheuttama sairaalahoidon tarve tapahtuu noin kahden viikon viiveellä, jolloin kuormittumisen jo tapahduttua on monella tavalla jo myöhässä. Julkisessa keskustelussa eksponentiaalista kasvua on ollut vaikea arvioida – on ajateltu olevan viisasta katsoa ja odottaa. Kahden tai neljän viikon perusteella saattaa näyttää siltä, että mitään hätää ei ole, mutta eksponentiaalisessa kasvussa – mitä virustartuntojen kasvu on – tilanne pahenee yhtäkkiä kuin hyökyaaltona.
Ennaltaehkäisyn hyödyn aliarviointiin liittyvää virhekäsitystä voidaan selittää esimerkiksi itsensä estävän ennusteen (self-defeating prophecy) avulla. Se on vastakohta itsensä toteuttavalle ennusteelle, eli ennusteen tekeminen estää sen toteutumisen. Normaalisuusharha (normalcy bias) puolestaan on ajatusvääristymä, joka saa kyseenalaistamaan tai aliarvioimaan erilaisia uhkia. Esimerkiksi aivan koronapandemian alussa oli yleistä ajatella, että virus ei tulisi Suomeen lainkaan tai rajoittuisi vain muutamaan tapaukseen. Kuten muistamme, tilanne kuitenkin muuttui varsin nopeasti.
Myös filosofian puolelta lainattu induktion ongelma valottaa virhettä: aiempien tapahtumien yleisyyden perusteella ei voida päätellä niiden yleisyyttä jatkossa. Bertrand Russell käyttää esimerkkinä tästä kanaa, jolle maanviljelijä tuo jyviä ruoaksi joka päivä. Kana päättelee tämän perusteella, että maanviljelijä tulee ruokkimaan hänet myös huomenna. Tämä ennuste osuu oikeaan… kunnes yhtenä päivänä kanalta katkaistaankin kaula.
Lähipäivinä julkaistavissa kirjoituksissa on luvassa lisää koronaan liittyviä ajatuskömmähdyksiä: Käsittelemme niitä mm. ryhmäajattelun, sisäryhmä-ulkoryhmä -erottelun, sairausrepresentaatioiden ja oman edun vääristymien valossa!
Lähteitä ja lisälukemistoa:
Baumeister, R. F., & Vohs, K. D. (2007). Encyclopedia of social psychology. Sage Publications.Kahneman, D. (2011).
Ajattelu, nopeasti ja hitaasti (Thinking, Fast and Slow). Terra Cognita.
CitizenShield 